Kirjainten tarinoita, luku 2 Kirjaimiston synty :
Foneettisen kirjoituksen periaate
Foneettinen eli ääntämyksenmukainen kirjoitus tarkoittaa kirjoitusjärjestelmää, joka pyrkii kuvaamaan ääntämystä yksiselitteisesti ja riittävän tarkasti. Puhtaasti foneettisessa järjestelmässä kutakin äännettä merkitään omalla merkillään, aina samalla. Tästä usein poiketaan käytännön syistä niin, että joitakin äänteitä merkitään merkkiyhdistelmillä; tällainenkin järjestelmä voi olla riittävän yksiselitteinen.
Useimpien kielten kirjoitusjärjestelmät poikkeavat foneettisesta, mikä enemmän, mikä vähemmän. Suomen kirjoitusjärjestelmä on suhteellisen lähellä foneettista, mutta mekin kirjoitamme kunpa vaikka sanomme kumpa ja anna se vaikka sanomme annas se jne.
Mikään kirjoitus ei voi kuvata ääntämyksen kaikkia vivahteita ja yksityiskohtia. Esimerkiksi ääntämisohjeissa käytetty foneettinen kirjoitus on kielentutkimuksen kannalta varsin karkeaa ja ylimalkaista, mutta täyttää oman tehtävänsä. Periaate yksi äänne – yksi kirjain muuttuu ongelmalliseksi, kun huomataan, että äänteen käsite on epäselvä.
Esimerkiksi suomen kielen sanoissa hera ja herätä ääntyvät e:llä merkityt äänteet varsin eri tavoin. Sanojen muut vokaalit vaikuttavat siihen, miten etisenä (suun etuosassa) e ääntyy. Niinpä sanassa hera äännämme e:n lähinnä suun keskiosassa, sanassa herätä taas etuosassa, suunnilleen yhtä edessä kuin e. Kumpaakin äännettä – ja muita ”e:n muunnelmia” – merkitään kuitenkin samalla kirjaimella. Tarvetta erotteluun ei ole, koska suomessa ei ole sanoja, joissa ero olisi erotteleva (distinktiivinen) eli ainoa ero kahden sanan välillä. Tämä ilmaistaan myös sanomalla, että nämä erilaiset e-äänteet edustavat samaa foneemia, josta käytetään merkintää /e/.
Suomen kielen e-kirjaimen ääntämisessä on muutakin vaihtelua. Erityisesti r:n edellä ja ä-äänteiden yhteydessä (esimerkiksi sanassa herätä, vastakohtana ääntämykselle esimerkiksi sanassa ei) se saattaa ääntyä avoimempana kuin muutoin. Tämä tarkoittaa, että suu ja ennen muuta ääntämisväylä, jossa ilmavirta kulkee, on hiukan avonaisempi. Tälläkään erolla ei ole distinktiivistä merkitystä suomen kielessä.
Suljetumman ja avoimemman e:n välinen ero on kuitenkin monissa kielissä olennainen ja erotteleva, vaikka sitä ei useinkaan osoiteta kirjoituksessa ainakaan järjestelmällisellä tavalla. Esimerkiksi ranskan sanat lé ja lait ovat kirjoitusasultaan varsin erilaiset, mutta ääntämyksessä erona on vain e-vokaalin avoimuusaste. Tämä tuottaa kielenopiskelijoille usein suuria vaikeuksia. Niihin auttavat ääntämismerkinnät, joissa merkitään esimerkiksi suljetumpaa e:tä tavallisella e:llä ja avoimempaa e:tä kirjaimella ɛ. Esimerkiksi edellä mainittujen ranskan sanojen ääntämykset foneettisella IPA-kirjoituksella esitettyinä ovat [le] ja [lɛ].
IPA, kansainvälinen foneettinen aakkosto
IPAn yleinen luonne
IPA (International Phonetic Alphabet) on foneettinen aakkosto ja kirjoitustapa, jota käytetään kielitieteessä, kielenopetuksessa ym. Siitä on muutamia hiukan erilaisia versioita, koska IPAa on historiansa aikana jossain määrin muutettu. Tuorein versio on vuodelta 2015.IPA on kuvattu sitä ylläpitävän järjestönInternational Phonetic Association(lyhennettynä myös IPA)verkkosivuilla.
Suomessa monet IPA-merkinnät ovat suhteellisen tunnettuja, vaikka sen nimeä ei yleensä tiedetä. Kielten oppikirjoissa, sanakirjoissa, kieliopeissa ja tietosanakirjojen ääntämisohjeissa käytetään nimittäin yleisesti IPAa, joskin usein yksinkertaistettuna ja ehkä muokattunakin. IPAn hyvästä tuntemisesta on siis paljon apua, kun opiskellaan vieraita kieliä tai yritetään lausua vieraita nimiä oikein. Tosin hakuteosten ääntämisohjeissa on valitettavan paljon virheitä mm. siksi, että käytetyt erikoismerkit ovat tuottaneet ongelmia latojille ja ladontajärjestelmille. IPAa käyttää myös wikipohjainenverkkosanakirjaWiktionary,ja Wikipediassa ääntämistiedot (joita siinä on varsin hajanaisesti) on yleensä esitetty IPAlla.
Seuraavassa on englannin sanan international erään ääntämyksen (brittienglannin mukainen ”virallinen” ääntämys) kuvaus IPA-merkein:
ɪntəˈnæʃənəl
IPA käyttää tuttujen kirjainten a–z lisäksi monenlaisia tarkkeita (diakriittisiä merkkejä) ja lisämerkkejä kuten suhuässää tarkoittava ʃ ja epämääräistä (neutraalia) vokaalia tarkoittavaə.
IPAssa on paljon merkkejä, jotka on muodostettu muuntamalla latinalaisia tai muita kirjaimia. Esimerkiksi ɑ-merkki on alkuperältään vain a-kirjaimen fonttimuunnelma, mutta IPAssa sille on annettuerityinen merkitys ja se tulkitaan omaksi merkikseen. Tällaisista syistä johtuu, että IPA-tekstin sisällä ei tulisi vaihtaafonttia eikä käyttää kursivointia, lihavointia tms.
Ääntämismerkintä on tapana kirjoittaa hakasulkeisiin etenkin, jos se esitetään sanan normaalin kirjoitusasun jäljessä.Esimerkki: international [ɪntəˈnæʃənəl]. Myös vinoviivoja käytetään, mutta periaatteessa vinoviivojen väliin kirjoitetaan vain foneemit.Voidaan siis puhua esimerkiksi suomen kielen /s/-foneemista, kun taas [s] tarkoittaa tietynlaista äännettä riippumatta siitä, mikä on sen asema jonkin kielen äännejärjestelmässä.
Suomen kieli ja IPA
Suomen kielen useimpia äänteitä merkitään IPAssa samoilla kirjaimilla kuin suomen kirjoitusjärjestelmässä. Poikkeukset ovat:
–Suomen a on IPAssa ɑ. (Joidenkin esitysten mukaan suomen a on IPAssakin a,joka kuitenkin tarkoittaa etuvokaalia, lähellä ä:tä olevaa äännettä.)
–Suomen š on IPAssa ʃ.
–Suomen ž on IPAssa ʒ.
–Suomen ä on IPAssa æ.
–Suomen ö on IPAssa ø.
IPAssa kirjoitetaan kaikki ääntämyksen mukaisesti. Esimerkiksi sydämen kirjoitetaan [sydæmmen] ja onpa kirjoitetaan [ompɑ].
Painon merkitseminen
IPAssa sanan pääpaino osoitetaan painollista tavua edeltävällä ˈ-merkillä, joka on Unicodessa U+02C8 (modifier letter vertical line). Koska tämä merkki puuttuu monista fonteista, sen tilalla käytetään usein Ascii-merkistön heittomerkkiä ' (U+0027), joka on varsin samannäköinen. Esimerkiksi englannin sanan about ääntämys on IPAssa [əˈbaut], jossa painomerkki siis ei liity edeltävään vokaaliin vaan seuraavaan tavuun. Monissa muissa ääntämismerkinnöissä käytetään painomerkkinä akuuttia aksenttia, joka kirjoitetaan painollisen tavun vokaalin jälkeen erillisenä merkkinä ´ (U+00B4), esimerkiksi əba´ut, tai vokaalin päälle, esimerkiksi əbáut.
Sanan sivupaino voidaan IPAssa osoittaa merkillä ˌ (U+02CC, modifier letter low vertical line). Sivupainollisuus on usein ääntämyksen vivahde ja tulkintakysymys. Esimerkiksi sanassainternational voidaan tulkita olevan sivupaino ensimmäisellä tavulla, jolloin IPA-merkintä sanalle on [ˌɪntəˈnæʃənəl].
Pitkät vokaalit ja kaksoiskonsonantit
Vokaalin pituus, joka suomessa osoitetaan kahdentamalla kirjain (esim. pitkää e:tä merkitään ee:llä) merkitään IPAssa merkillä ː, joka kirjoitetaan vokaalin jälkeen. Tämä merkki (U+02D0, modifier letter triangular colon), puuttuu useimmista fonteista, ja siksi sen tilalla käytetään usein kaksoispistettä (:). Kaksoiskonsonantteja ei IPAa käytettäessä yleensä käsitetä pitkiksi konsonanteiksi vaan konsonanttiyhdistelmiksi. Niinpä suomen sana luukku kirjoitetaan [luːkku] tai (harvinaisemman tulkinnan mukaan) [luːkːu]. Tavallisempaan kirjoitustapaan varmaankin vaikuttaa se, että suomea kirjoitettaessa ja opetettaessa tulkitaan kaksoiskonsonantin osien kuuluvan eri tavuihin (luuk-ku).
Ääntämisen yksityiskohdat
Monet äänteiden erot, joita ei osoiteta eri kielten normaaleissa kirjoitusjärjestelmissä, ilmaistaan IPAssa käyttämällä kokonaan eri merkkejä. Edellä mainittu ovat e:n ja ɛ:n ero on tästä yksi esimerkki. Siinä, kuten monissa muissakin tapauksissa, latinalainen peruskirjain on käytössä IPAssakin, mutta sen ohella on sitä jossain määrin muistuttava merkki, joka tarkoittaa samantapaista mutta erilaista äännettä. IPAn kirjaimet ovat gemenakirjaimia, mutta jotkin on johdettu latinalaisten merkkien versaalimuodoista, esimerkiksi ʀ, joka tarkoittaa ”ranskalaista r:ää”.
IPAssa on myös koko joukko erilaisia tarkkeita ja lisämerkkejä, joilla voidaan osoittaa ääntämisen hienompia vivahteita ja erikoisäänteitä osittain hyvinkin tarkasti. Ääntämisohjeissa yms. tavallisimpia niistä ovat ns. aspiraation merkki ʰ (U+02B0, superscript letter small h, korvataan usein yläindeksityylillä esitetyllä h-kirjaimella), ja ns. palatalisaation merkki ʲ (U+02B2, superscipt letter small j). Aiheesta kerrotaan lisää kirjainten H ja J tarinoissa.
IPAn vokaalit
Seuraava taulukko esittää IPAn perusvokaalit. Taulukossa vasemmalta oikealle mentäessä siirrytään etuvokaaleista takavokaaleihin. Ylhäältä alas mentäessä taas siirrytään suppeista (suljetuista) vokaaleista väljiin (avoimiin). Kussakin solussa eli laatikossa voi olla lavea eli illabiaalinen vokaali tai (sulkeissa) pyöreä eli labiaalinen vokaali tai molemmat. Erona on se, että pyöreää vokaalia äännettäessä huulet ovat pyöristyneet.
tiukat | höllät | keskivokaalit | höllät | tiukat | |
suppea | i (y) | ɪ (ʏ) | ɨ (ʉ) | (ʊ) | ɯ (u) |
puolisuppea | e (ø) | ɤ (o) | |||
ə (ɵ) | |||||
puoliväljä | ɛ (œ) | ʌ (ɔ) | |||
æ | ɐ | ||||
väljä | a (Œ) | ɑ (ɒ) |
Vokaalien luokittelusta huomattakoon vielä:
Etuvokaaleiksi sanotaan vokaaleja, jotka tuotetaan suuontelon etuosassa siten, että kielen kärki on noussut hiukan perusasemaansa ylemmäs. Takavokaalit taas tuotetaan suun takaosassa siten, että kielen takaosa nousee ylös. Keskivokaalit ovat välimuotoja eli tuotetaan suun keskiosassa. Suomen kielessä etu- ja takavokaalien ero on olennainen ns. vokaalisoinnun takia, ja niiden pitämistä erillään auttaa se, että suomessa ei ole keskivokaaleita.
Tiukat vokaalit tuotetaan jäntevämmällä äänne-elinten käytöllä kuin vastaavat höllät vokaalit. Esimerkiksi englannin sanojen beat ja bit olennaisin ero ääntämyksessä on tiukan ja höllän vokaalin ero, vaikka suomalainen usein kuuleekin sen enemmänkin pitkän ja lyhyen vokaalin erona. Käytännössä höllät vokaalit ovat myös hiukan vähemmän suppeita kuin vastaavat tiukat vokaalit.
Suppea ja väljä (aiemmin usein: suljettu ja avoin) vokaalin määritteinä kuvaavat sitä, miten ahdas tai laaja ääntämisväylä. Tämä tarkoittaa sitä väylää, jota kautta ilma kulkee ja joka jää kielen ja kitalaen väliin. Esimerkiksi suomen i:n ja e:n olennaisin ero on siinä, että i:tä lausuttaessa ääntämisväylä on ahtaampi, suppeampi.
Taulukossa mainitut vokaalit ovat tarkemmin kuvattuina seuraavat. Toisessa sarakkeessa on Unicode-koodinumero.
Unicode | Selityksiä, esimerkkejä | |
---|---|---|
i | U+0069 | suomen i-äänne |
y | U+0079 | suomen y-äänne |
ɪ | U+026A | englannin ”lyhyt i” esim. sanassa bit |
ʏ | U+028F | y ruotsin sanassa fylla ja ü saksan sanassa fünf |
ɨ | U+0268 | venäjän ”taka-i” (oik. keski-i, kyrillinen ы, translitteroidaan y:llä) |
ʉ | U+0289 | ruotsin u |
ʊ | U+028A | englannin ”lyhyt u” esim. sanassa full |
ɯ | U+026F | turkin ”taka-i” (kirjoitetaan ı) |
u | U+0075 | suomen u |
ɤ | U+0264 | (tulkinnanvaraisesti) viron õ (kuten o mutta ilman huulien pyöristystä) |
o | U+006F | suomen o |
ə | U+0259 | švaa-vokaali, neutraalivokaali, esim. a englannin sanassa about |
ɵ | U+0275 | edellistä vastaava pyöreä (labiaalinen) vokaali |
ɛ | U+025B | ”avoin e” esim. ruotsin sanassa väg ja ranskan sanassa mais |
œ | U+0153 | ”avoin ö” esim. ruotsin sanassa höst ja ranskan sanassa fleur |
ʌ | U+028C | kuten u brittienglannissa sanassa cup |
ɔ | U+0254 | ”avoin o” esim. brittienglannissa sanassa not |
æ | U+00E6 | suomen ä |
ɐ | U+0250 | hiukan epäselvän a:n kaltainen, esim. usein r:n ääntämys saksassa |
Œ | U+0152 | ”hyvin avoin ö” esim. ruotsin sanassa dörr |
a | U+0061 | ä:tä lähellä oleva mutta ”avoimempi”, esim. ruotsin sanassa kall |
ɑ | U+0251 | suomen a |
ɒ | U+0252 | kuten a huulet pyöristettyinä, esim. unkarin lyhyt a |
IPAn konsonantit
Seuraava taulukko esittää tärkeimmät IPAn peruskonsonantit. Jako vaakariveille on tehty ääntämistavan mukaan, jako pystyriveille taas ääntämispaikan mukaan. Kussakin solussa voi olla äänteen soinniton ja soinnillinen muunnelma; soinnillinen on sulkeissa.
bilab. | labiod. | dent. | alv. | postalv. | retr. | palat. | vel. | uvul. | far. | glott. | |
klusiili | p (b) | t (d) | ʈ (ɖ) | c (ɟ) | k (ɡ) | q (ɢ) | ʔ | ||||
nasaali | (m) | (ɱ) | (n) | (ɳ) | (ɲ) | (ŋ) | (ɴ) | ||||
tremul. | (ʙ) | (r) | (ʀ) | ||||||||
yksitär. | (ɾ) | (ɽ) | |||||||||
frikatiivi | ɸ (β) | f (v) | θ (ð) | s (z) | ʃ (ʒ) | ʂ (ʐ) | ç (ʝ) | x (ɣ) | χ (ʁ) | ħ (ʕ) | h (ɦ) |
approks. | (ʋ) | (ɹ) | (ɻ) | (j) | (ɰ) | ||||||
lat. appr. | (l) | (ɭ) | (λ) | (ʟ) |
Taulukossa mainitut konsonantit ovat tarkemmin kuvattuina seuraavat. Toisessa sarakkeessa on Unicode-koodinumero.
Unicode | Selityksiä, esimerkkejä | |
---|---|---|
p | U+0070 | bilabiaalinen (huulilla äännettävä) klusiili (umpiäänne, sulkeuma-äänne), kuten suomen p |
b | U+0062 | edellisen soinnillinen vastine, kuten b englannin sanassa big |
t | U+0074 | lähinnä alveolaarinen klusiili, so. kielenkärki ja hammasvalli muodostavat sulkeuman |
d | U+0064 | edellisen soinnillinen vastine, kielenkärki yleensä kuitenkin taempana |
ʈ | U+0288 | t, jota äännettäessä kielen kärki on kääntynyt taaksepäin, esim. rt riikinruotsin sanassa kort |
ɖ | U+0256 | edellistä vastaava soinnillinen äänne, esim. rd riikinruotsin sanassa hård |
c | U+0063 | palataaliklusiili, hiukan kuin tj:n ja kj:n yhdistelmä, esim. ty unkarin sanassa kutya |
ɟ | U+025F | edellisen soinnillinen vastine, hiukan kuin ”dj”, esim. gy unkarilaisessa nimessä Nagy |
k | U+006B | velaarinen (kitapurjeella eli pehmeällä kitalaella äännettävä) klusiili, kuten suomen k |
ɡ | U+0261 | edellisen soinnillinen vastine, kuten g englannin sanassa good |
q | U+0071 | uvulaarinen (kitakielekkeellä äännettävä) klusiili, esim. arabiassa q nimessä Qatar |
ɢ | U+0262 | edellisen soinnillinen vastine |
ʔ | U+0294 | glottaaliklusiili (kurkunpääsulkeuma); esim. anna olla saattaa ääntyä [ɑnnɑʔ ʔollɑ] |
m | U+006D | bilabiaalinen nasaali (nenä-äänne), kuten suomen m |
ɱ | U+0271 | labiodentaali eli alahuulen ja hampaiden avulla äännettävä, esim. usein n sanassa info |
n | U+006E | dentaalinen nasaali, kuten suomen n |
ɳ | U+0273 | retrofleksinen nasaali: kielenkärki kaartuu taaksepäin; esim. rn riikinruotsin sanassa barn |
ɲ | U+0272 | palataalinen eli kitalakea vasten ääntyvä nasaali, hiukan kuten nj, esim. espanjan ñ |
ŋ | U+014B | äng-äänne, esim. suomessa n sanassa kenkä |
ɴ | U+0274 | uvulaarinen nasaali, t.s. kurkunpää sulkee ilmavirran niin, että se ohjautuu pääosin nenään |
ʙ | U+0299 | bilabiaalinen tremulantti eli täryäänne, ”huulien päristys”, kuten lausuttaessa ”ptruu!” |
r | U+0072 | tavallinen r, täry-r, kuten suomessa |
ʀ | U+0280 | kurkunpäässä ääntyvä täry-r, ”ranskalainen r” |
ɾ | U+027E | yksitäryinen r, ”kevyt-r”, kuten usein amerikanenglannissa |
ɽ | U+027D | yksitäryinen retrofleksinen r, siis ”kevyt-r”, jossa kielenkärki kaartuu taaksepäin |
ɸ | U+0278 | frikatiivi eli spirantti eli hankausäänne, joka tuotetaan huulilla, ”huuli-f” |
β | U+03B2 | edellisen soinnillinen vastine, esim. b espanjan sanassa saber |
f | U+0066 | alahuulella ja ylähampailla tuotettava hankausäänne, kuten englannin f |
v | U+0076 | edellisen soinnillinen vastine, kuten englannin v |
θ | U+03B8 | soinniton dentaalispirantti, kuten englannin soinniton th (esim. sanassa think) |
ð | U+00F0 | soinnillinen dentaalispirantti, kuten englannin soinnillinen th (esim. sanassa the) |
s | U+0073 | soinniton sibilantti, esim. s englannin sanassa see ja (varauksin) suomen s |
z | U+007A | soinnillinen sibilantti, esim. englannin z sanassa zero |
ʃ | U+0283 | suhu-s, suomen oikeinkirjoituksen š, englannin sh |
ʒ | U+0292 | soinnillinen suhu-s, suomen oikeinkirjoituksen ž, ranskan j |
ʂ | U+0282 | retrofleksinen s-mäinen äänne, esim. rs riikinruotsin sanassa kors |
ʐ | U+0290 | edellisen soinnillinen vastine |
ç | U+00E7 | palataalinen frikatiivi, t.s. kielen ja kitalaen välissä voimakas hankaus, saksan ”ich-äänne” |
ʝ | U+029D | edellisen soinnillinen vastine |
x | U+0078 | velaarinen frikatiivi: kielen ja kitapurjeen välissä voimakas hankaus, saksan ”ach-äänne” |
ɣ | U+0263 | edellisen soinnillinen vastine, esim. g espanjan sanassa pagar |
χ | U+03C7 | kitakielekkeellä äännettävä hankausäänne, esim. j:llä merkitty äänne espanjassa |
ʁ | U+0281 | edellisen soinnillinen vastine, ”hankaus-r”, ranskalaisen r:n yksi yleinen vaihtoehto |
ħ | U+0127 | faryngaalinen, nielussa ääntyvä hankausäänne, esiintyy mm. arabiassa |
ʕ | U+0295 | edellisen soinnillinen vastine, myös arabiassa |
h | U+0068 | glottaalinen eli kurkunpäässä ääntyvä hankausäänne, suomen h |
ɦ | U+0266 | edellisen soinnillinen vastine, usein suomen vokaalienvälinen h (esim. sanassa viha) |
ʋ | U+028B | approksimantti eli lähestymä-äänne, jossa alahuuli lähestyy, mutta ei kosketa hampaita; suomen v:n tavallisin ääntämys |
ɹ | U+0279 | eräänlainen r, jossa kielen kärki vain lähestyy hammasvallia, esim. amerikanenglannissa |
ɻ | U+027B | retrofleksinen approksimantti, s.o. kielen kärki kaartuu taaksepäin ja lähenee kitalakea |
j | U+006A | palataalinen approksimantti, suomen j |
ɰ | U+0270 | velaarinen approksimantti, s.o. kieli lähestyy kitapurjetta eli pehmeää kitalakea |
l | U+006C | lateraalinen approksimantti (ilma virtaa kielen sivuitse), dentaalisena, suomen l |
ɭ | U+026D | retrofleksinen l-äänne, esim. riikinruotsin rl |
λ | U+03BB | palataalinen lateraalinen approksimantti, hiukan kuin lj, esim. espanjan ll |
ʟ | U+029F | velaarinen lateraalinen approksimantti |
Jotkin IPA-merkeistä ovat kreikkalaisia kirjaimia (esimerkiksi lambda λ), jotkin taas kreikkalaisista kirjaimista muodostettuja, mutta Unicodeen erikseen koodattuja merkkejä (esimerkiksi ”latinalainen gamma” ɣ, joka tulkitaan eri merkiksi kuin kreikkalainen gamma γ). Tässä ei ole mitään selvästi hahmotettavissa olevaa logiikkaa.
Usein – osittain myös tässä esityksessä – käytetään yleisnimitystä dentaali (hammasäänne) äänteistä, jotka voidaan tarkemmin jakaa varsinaisiin dentaaleihin (kieli koskettaa tai lähenee ylähampaiden takaosaa), alveolaareihin (kieli on yhteydessä ylähampaiden yllä olevaan hammasvalliin) ja postalveolaareihin (kieli koskettaa hammasvalliakin taempana olevaa kitalaen osaa). Kaavioon on merkitty esimerkiksi t ja d laajassa mielessä dentaalisiksi, koska niiden ääntämys voi vaihdella laajalla alueella. Käytännössä esimerkiksi suomen t on yleensä selvästi dentaalinen suppeassa mielessä ja d sen sijaan alveolaarinen.
Taulukossa käytetyn kaavion ulkopuolelle jäävät mm. seuraavat äänteet:
w (U+0077), soinnillinen labiaalis-velaarinen approksimantti, siis äänne, jossa huulet lähestyvät toisiaan mutta eivät sulkeudu ja kieli on lähellä kitalakea; esimerkiksi englannin w:llä merkitty äänne
ʍ (U+028D), edellistä muistuttava soinniton frikatiivi eli hankausäänne (siis soinniton labiaalis-velaarinen frikatiivi), hiukan kuin wh; eräiden ääntämistapojen mukaan englannin wh:llä merkitty äänne
ɥ (U+0077), soinnillinen labiaalis-palataalinen approksimantti, siis äänne, jossa huulet lähestyvät toisiaan ja samalla kieli lähestyy kitalakea, jolloin syntyy y-mäinen vaikutelma; esimerkiksi ranskan sanan huit alussa.
IPAn tarkkeet
Sekä perusvokaaleihin että -konsonantteihin voidaan liittää tarkkeita, jotka kuvaavat ääntämyksen yksityiskohtia. Tarke tulee perusmerkin ylle, alle tai oikeaan yläkulmaan. Seuraavassa esitetään eräitä IPAn tarkkeita, jotkaovat suomalaisesta näkökulmasta tärkeitä, koska niillä voidaan kuvata Suomessa usein opiskeltujen kielten äänneilmiöitä. Tarkkeet esitetään esimerkkikirjaimeen, nimittäin vokaaliin a tai konsonanttiin t tai d, liittyvinä:
–ã nasaalisuus (ääntäminen nenän kautta)
–a˞ r-sävyisyys eli roottisuus (kieli on hiukan r:n ääntämistä muistuttavassa asennossa)
–tʰ aspiraatio (”hankaava”, h:n tapainen laukeama)
–t’ ejektiivisyys (kurkunpää nousee nopeasti ylöspäin, mikä vauhdittaa ilman kulkua)
–tʲ palatalisaatio (kieli lähellä kitalakea j-mäisesti)
–tʷ labialisaatio (huulien pyöristys)
–d̥ soinnittomuus (esim. viron d: ääntämispaikka kuten d:ssä mutta soinniton kuten d)
Tavunraja voidaan haluttaessa osoittaa IPAssa pisteellä.Esimerkiksi suomen sanan luen kaksitavuinen ääntämys voidaan merkitä [lu.en] Toisaalta voidaan vokaalin alle merkityllä ylöspäin osoittavalla kaarella (combining inverted breve below, U+032F) osoittaa, että vokaali muodostaa diftongin viereisen vokaalin kanssa eli vokaalien välissä ei ole tavunrajaa. Esimerkiksi suomen sanan luen kaksi eri ääntämystä, kaksitavuinen ja yksitavuinen, voidaan osoittaa merkinnöillä [lu.en] ja [lue̯n].
Konsonantin alla olevalla pienellä pystyviivalla (combining vertical line below, U+0329) voidaan osoittaa, että konsonantti on tavuamuodostava (syllabic) eli hoitaa vokaalin tehtävää. Esimerkiksi englannin sanan certain ääntämys amerikkalaisen ”standardiääntämyksen” (General American) mukaan kirjoitetaan [sɹ̩tʔn̩], joten siinä ei ole yhtään varsinaista vokaalia, vaan siinä eräänlainen r (approksimantti-r) ja n – jotka ovat luonteeltaan melko lähellä vokaaleja – toimivat tavuamuodostavina.
Lisätietoja IPAsta on IPA-järjestön International Phonetic Associationsivustossa,jossa on mm. IPA-merkistön täydellinen kuvaus.SivullaThe International Phonetic Alphabet in Unicodekuvataan IPAn suhdetta Unicodeen, ja sivullaEasily confused phonetic symbolskuvataan eräitä helposti toisiinsa sekoitettavia IPA-merkkejä,kuten θjaɵ.
Palatalisaatio
Palatalisaatio eli palatalisoitumineneli palataalistuminen tarkoittaa konsonantin ääntymistä niin, että kielen keskiosa on lähellä kitalakea (latinaksi palatum). Ilmiö esiintyy muun muassa virossa, venäjässä ja osassa suomen murteita. Esimerkiksi suomen yleiskielen sanan susi vastineena voi murteessa olla [susʲ], josta siis puuttuu loppu-i ja toinen s on palatalisoitunut.
Palatalisaatiosta on kielitieteessä käytetty sanaa liudennus, mutta nykyisin sanan merkitys on hämärtynyt: liudentuminen tarkoittaa yleensä heikentymistä, huonontumista tms. Sellaisesta palatalisaatiossa ei suinkaan ole kyse, vaan ääntämyksessä on pikemminkin jotain lisää.
Palatalisaatiossa tai palataalisuudessaon tavallaan useita eri asteita, joita voidaan merkitä seuraavasti (esimerkkiäänteenä l-äänne):
–lj jossa l ja j ääntyvät erikseen ja kielen asento muuttuu ääntämisen aikana, vaikka j jonkin verran palatalisoikin l:ää. Esimerkiksi suomen sanassa vilja.
–lʲ jossa l ääntyy selvästi palatalisoituneena eikä erillistä j:tä äänny. Esimerkiksi l (л) venäjän sanassa jesli (если).
–λ jossa ääntyy palataalinen äänne, jossa kieli on hyvin lähellä kitalakea ja joka muutoin muistuttaa l:ää. Näin ääntyy mm. ll usein espanjan ääntämyksessä (esim. sanassa paella) ja lh portugalissa; tosin espanjan llääntyy murteissa muillakin tavoin, kuten j-äänteenä.
Edellä mainituista tyypeistä viimeinen, palataaliset konsonantit, muodostavat oman ryhmänsä, jota yhdistää ääntämispaikka (kitalaki) ja jotka saattavat merkittävästi poiketa ääntämistavaltaan samoista palatalisoituneista konsonanteista. Esimerkiksi palataaliklusiili[c] on tavallaan sekä palatalisoituneen t:n että palatalisoituneen k:n täysin palataalinen vastine.
Käytännössä erilaisten palataalisuuksien merkintä on kirjavaa. Lisäksi palatalisoituneen ja palataalisen äänteen ero on osittain tulkintakysymys. Esimerkiksi italian sanan aglio ’valkosipuli’ ääntämystä saatetaan kuvata [aljo], [alʲo] tai (oikeimmin) [aλo], osittain senkin mukaan, mitä merkkejä pystytään käyttämään tai millaisia merkintöjä lukijan oletetaan ymmärtävän.
IPA-Ascii
IPA-merkistö sisältää paljon sellaisia merkkejä, joita ei ole useimmissa fonteissa ja joiden kirjoittaminen tietokoneella on hankalaa. Tämän takia IPAsta on kehitetty muunnelmia, joissa tullaan toimeen paljon suppeammalla merkistöllä, yleensä Ascii-merkeillä. Tällaisia muunnelmia on useita, mm. eräillä Internetin kieliaiheisilla keskustelufoorumeilla – joilla merkistö täytyy yleensä rajoittaa Asciihin – käytetty IPA-Ascii, joka on kuvattu määrittelyssäRepresenting IPA phonetics in ASCII.
Esimerkiksi edellä mainittu sanan international ääntämyksen IPA-kuvaus ɪntəˈnæʃənəl on IPA-Asciilla kirjoitettuna Int@'n&Sn@n@l.
Suomalais-ugrilainen tarkekirjoitus
Suomensukuisten kielten tutkimuksessa on pitkään käytetty erityistä suomalais-ugrilaista tarkekirjoitusta (SUT), joka sopii erityisesti näiden kielten ääntämyksen kuvaamiseen ja joka on muodostunut tieteenalan perinteeksi. Siitä on käytetty myös englanninkielistä nimitystä Fenno-Ugrian Phonetic Alphabet ja lyhennettä FUPA.
SUT on osittain lähempänä suomen kirjoitusjärjestelmää kuin IPA. Muun muassa ä, ö, š ja ž tarkoittavat samoja äänteitä kuin suomen kirjoituksessa. Mukana on myös muista aakkostoista otettuja kirjaimia, osittain vähän erikoisella tavalla. Äng-äännettä merkitään eetalla (η), soinnillista dentaalispiranttia (IPA: ð) deltalla (δ), ja soinnittoman dentaalispirantin merkkinä (IPAssa theeta θ) on theetan erityisestä kirjoitusasusta muodostettu theetasymboli ϑ (U+03D1).
Nyttemmin tämä tarkekirjoitusjärjestelmä on kuvailtu myös nykyisen tietotekniikan käsitteitä käyttäen eli määritellen merkkien Unicode-arvot. Tämä työ on vielä osittain kesken, vaikka valtaosa merkeistä on jo määritelty Unicodessa. Tässä yhteydessä on myös, tavallaan poliittisista syistä, siirrytty käyttämään nimitystä uralilainen tarkekirjoitus, englanniksi Uralian Phonetic Alphabet, lyhennettynä UPA. Uralilaisiin kieliin luetaan suomalais-ugrilaisten kielten lisäksi joitakin niiden etäisiä sukukieliä, joiden puhujamäärä on pieni, mutta kielihistoriallinen merkitys huomattava.
UPAa käytetään paitsi suomalais-ugrilaisten kielten tutkimuksessa ja kielitieteellisessä opetuksessa myös yleistajuisiksi tarkoitetuissa kirjoituksissa suomesta ja sukukielistä. Silloin yleensä kirjassa selostetaan siinä käytetyt merkinnät, koska niitä ei voi olettaa yleisölle tutuiksi.
UPA käyttää vielä enemmän tarkkeita kuin IPA. UPA-tekstissä saattaa olla esimerkiksi kaksi tarketta merkin alla ja kaksi sen yläpuolella. UPAn kirjoittaminen tietokoneella onkin hankalaa, ellei käytettävissä ole ohjelmaa, jossa UPAn erityisvaatimukset on otettu huomioon. Yhtä ratkaisua kuvailee verkkosivuSuomalais-ugrilainen tarkekirjoitus (SUT) ja näppäimistöasettelu sille
Englanninkielisten teosten ääntämismerkinnät
Englanninkielisessä maailmassa ääntämisohjeet esitetään – ainakin yleistajuisiksi tarkoitetuissa teoksissa – useimmiten kirjoittamalla sanan ääntämys käyttämällä kirjaimia ja kirjainyhdistelmiä, joilla ajatellaan olevan ”tyypilliset” englannin mukaiset äännearvot. Esimerkiksi suhuässä merkitään yleensä yhdistelmällä ”sh”, ja yhdistelmällä ”ee” saatetaan merkitä suppeaa (ja pitkää) i-vokaalia kuten englannin sanoissa see, feed jne.
Tällaiset merkintätavat ovat englantia äidinkielenään puhuville helpommin ymmärrettävissä kuin IPA, mutta kovinkaan tarkkaan ja varmaan ääntämyksen esittämiseen niillä ei päästä. Lisäksi käytössä on hyvin monia erilaisia järjestelmiä. Jos englanninkielisessä teoksessa on ääntämismerkintöjä, on syytä katsoa merkintätapojen selitykset, sillä on hyvin mahdollista, että kyseessä on kirjan kirjoittajan tai kustantajan ikioma järjestelmä.
Lisäksi englanninkielisessä maailmassa käytetään myös foneettisia järjestelmiä, joissa ääntämystä kuvataan osittain tarkkeiden ja lisämerkkien avulla. Seuraavassa on esimerkkinä tästä Merriam-Webster-sanakirjan (laaja yksikielinen englannin sanakirja) verkkoversion www.m-w.com ääntämismerkintöjen selitysten keskeinen osa:
\&\ as a and u in abut |
\&\ as e in kitten |
\&r\ as ur/er in further |
\a\ as a in ash |
\A\ as a in ace |
\ä\ as o in mop |
\au\ as ou in out |
\ch\ as ch in chin |
\e\ as e in bet |
\E\ as ea in easy |
\g\ as g in go |
\i\ as i in hit |
\I\ as i in ice |
\j\ as j in job |
\[ng]\ as ng in sing |
\O\ as o in go |
\o\ as aw in law |
\oi\ as oy in boy |
\th\ as th in thin |
\th\ as th in the |
\ü\ as oo in loot |
\u\ as oo in foot |
\y\ as y in yet |
\zh\ as si in vision |
Merriam-Websterin järjestelmässä siis käytetään tarkkeellisia merkkejä ä ja ü, joilla on aivan eri merkitys kuin suomessa. Lisäksi siinä käytetään &-merkkiä & sekä tavallisena että yläindeksityylillä kirjoitettuna (&), hakasulkeita [ ] ja alleviivausta sekä gemenan ja versaalin eroa. Järjestelmä on sekavan tuntuinen mutta sen opetelleille käytännöllinen.
Esimerkiksi international-sanan ääntämyksen Merriam-Webster esittää seuraavasti: "in-t&r-'nash-n&l, -'na-sh&-n&l. Tässä yhdysmerkit osoittavat tavurakenteen, ' osoittaa seuraavan tavun pääpainolliseksi ja " sivupainolliseksi. Ääntämyksestä siis kuvataan kaksi vaihtoehtoa. Amerikkalaisen ääntämyksen mukaisesti on r-kirjain osoitettu ääntyväksi, r-kirjaimella merkityksi; se kuitenkin on eri äänne kuin suomen r, kuten R-kirjaimen tarinassa kerrotaan.
Seuraava osa: 2.11Aakkosjärjestys